Kuukausipäivää!

No nyt se sitten vihdoin: The Muutosflunssa. Olihan tästä puhetta. Muutapa uuteen maahan ja bakteeriympäristöön ilman,  että alkustressin laannuttua nappaisit paikallisen pöpön. Eeeehei! Mutta tämä on toki hienoa, se tarkoittaa, että sopeutumisessa on otettu askel eteenpäin. Kohti paikallisuutta, kohti brittiläisyyttä! Askel askeleelta, pöpö pöpöltä.

Tämä ei ole ehkä pöpö vaan etana, mutta aika melkein JA ISOKIN

Ja lähikaupasta saa onneksi flunssalääkkeitä ihan kunnon aineilla eli ainakin parasetamolilla höystettynä, ei tarvitse apteekkiin mennä erikseen hakemaan. (Ostin, en vielä kokeillut, lopullinen tuomio tehokkuudesta myöhemmin.) Apteekista hain kyllä nenäsumutetta, siellä myytiin myös hiusklipsuja ja markettimeikkejä mikä oli minusta hassua. Lähikaupasta saa muuten myös viiniä, sitäkään ei tarvitse mennä toisenlaiseen "apteekkiin" erikseen hakemaan, tulipa tässä nyt mieleen näistä eriävistä kauppasisällöistä. (Näin, en ole vielä ostanut, tuomio niistäkin ehkä sitten joskus.)

Valtavat ovat siellä muuten makeahyllyt, melkoisen sokerisia taitavat olla nämä britit. No, ovathan ne Suomessakin, mutta erona ja hankaluutena tällaiselle uteliaalle ja kokeilunhaluiselle mutta sokerimäärärajoitteiselle on se, että aluetta hallitsevat monipakkaukset. Suklaapatukoissa (niitä löytyy yksittäinkin, mutta ei kaikkia! Pitäisi olla kaikkia!), kekseissä (olisipa siistiä kun voisi ostaa vain yhden Fourren tai Oreon) jäätelöistä jo avauduinkin. Yksi ei siis riitä. Kaikkihan haluaa aina vähintään kymmenen. Tai ehkä tämä minun Morrisonini sattuu vaan olemaan joku perhemarketti, onhan Cambourne kyllä lapsiperhevaltaista seutua. Muissa tuotteissa pakkauskoot vaikuttivat ihan maltillisilta kyllä. Hupsua.

Arkikuvien arkikuva: Lähikauppa ja synkät pilvet

Ai niin, toinen tai sadas hassu juttu on se,  että kassatädit (sedät ovat muuten harvassa) tarjoutuvat pakkaamaan ostokset suoraan kassiin. Jotkut kysymättäkin lappaneet menemään ennen kuin olen hämmennykseltäni ehtinyt edes ajatella, että minulla kyllä oli tämä oma kassi mukana. Mutta on se kyllä kätevää, samalla kädenliikkeellähän se sinne kassiin sujahtaa - ja nopeuttavaa, sillä loppulinjastolla ei ole niitä sellaisia kaistoja. Seuraava odottelee kiltisti tai miten lie että edellisen tavarat on pakattu. Pari kertaa tein "itse voin pakata kiitos" -virheen, ja siinä sitten kiireellä sulloin kamojani kasseihin seuraavan asiakkaan kärsimättömän kengännaputuksen henkisissä korvissani kuullen.

Toinen askel kohti brittiläisyyttä: Rugby-matsin seuraaminen paikallisessa pubissa! Saatoin kyllä osua paikka-aika-yhdistelmään vahingossa. Juomakin oli vähän väärä, olisinhan minä nyt oluen ottanut enkä karamellikahvia jos olisin matsi-iltaan varautunut... Olisi ollut sitten sentään muodollisesti ja puitteellisesti kunnollinen se kestämäni viisiminuuttinen, jonka jälkeen katsoin paremmaksi vapauttaa eturivin paikkani todellisille faneille.

Pannullinen teetä eräältä illalta pubissa, rather British

Pari alkuhuomiota pubista:
1) Siellä voi olla lapsia. Toki kyseessä on myös ruokaravintola (mikä on ihanan yleistä täällä), mutta että illallakin. Isi pääsi sittenkin perjantaikaljalle, otti vaan tytöt mukaan!
2) Vessan takaseinissä on kahva, ja ihan oikeasti ensikohtaamisellamme mietin kolmisen sekuntia että mikäs himpura se tuo on etenkään juuri tuossa.

Vähän petyin kun se ei ollutkaan ovi Narniaan.

Niin että tosiaan, nyt on kuukausi tullut täällä pyörittyä. Huimaa! Minusta se meni kahdessa päivässä, mites teistä? Mitä siellä tapahtuu? (Kertokaa jotain kivaa, älkää kertoko niistä riehuvista sekopäistä.) Olen pihalla paitsi Suomen, myös Britannian asioista, koska missäs vaiheessa tässä nyt ehtisi lehtiä lukea ja missä kun lähikirjastoonkin tulee vain Mature Times joka kuulostaa ihan ET-lehdeltä. Ai netissä voisi? Ei voisi kyllä uutiset pitää lukea paperilta niin. Eikä ole edes nettiä omana eikä kotona. Ja kun sellaisen ääreen vaeltaa (kirjastoon/työpaikalle/pubiin), menee kaikki aika sometteluun ja surffailuun ja sit yhtä blogiakin pitää kirjoittaa!

On muuten ollut jännä elämys tämä nettirajoittuneisuus. Kun kerran pari päivässä vain  pääsee verkkoyhteyteen, huomaa että ei sitä niin koko aikaa tarvitse ollakaan Whatsappin ja Facebookin ja sähköpostin tavoitettavissa. Vieraassa kaupungissa liikkuessa kyllä pari kertaa kaivannut puhelimeensa instant-nettiä löytääkseen sen paikan X joka oli paikassa Y. Onneksi monissa kahviloissa on ilmainen WiFi. Pakko siis pysähtyä teelle ja kakkupalalle ja netille (jos muistaa sen viimeisen). Ja eipähän pysty jumittumaan kotiin nettailemaan, joutuu lähtemään ihmisten ilmoille - tuijottamaan puhelintaan. Kuten suomalaisilla on tapana.